keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Kylmänkukat Anemone


Kangasvuokko (Anemone  vernalis) on monivuotinen ruoho. Juurakko lyhyt, pysty, heikosti mätästävä. Se viihtyy harjumänniköissä, hiekkaisilla kankailla. Kylmänkukat ovat uhanalaisia ja rauhoitettuja  koko maassa. Ennen vanhaan kangasvuokko oli suosittu kukkatervehdys esimerkiksi äitienpäivänä ja sitä kerättiin suuria määriä toreilla myytäväksi. Harvinaistumisen vuoksi sen   myynti ja keruu myyntiä varten kiellettiin 1926 ja 1952 laji rauhoitettiin kokonaan. Kangasvuokko oli ensimmäinen luonnonsuojelulakimme turvin suojeltu kasvimme. 
Hämeenkylmänkukan (Anemone patens) kukka on vielä kookkaampi, koreampi  ja väriltään sinivioletti. Hämeenkylmänkukan ja kangasvuokon risteymä (Pulsatilla patens × vernalis) on rauhoitettu koko maassa.  Lajien risteytyminen yhteisillä alueilla on melko yleistä. Risteymät ovat ominaisuuksiltaan vanhempiensa väliltä ja vaihtelevat melkoisesti ulkomuodoltaan.
Kylmäkukkien kukka on auki vain lyhyen ajan päivästä aamupäivällä, kevätauringon lämmittäessä.
Viljellyt kylmänkukat ovat puutarhan keväisiä aarteita, joiden iso kukka ja karvainen olemus jaksaa ihastuttaa.
 

Puutarhassa viljellyt kangasvuokot ovat suosittuja.  Tämä kuva on aito hämeenkylmänkukka  ja kuvattu Lammilla. Hämeenkylmänkukka Anemone pulsatilla
 



Puutarhan koreat vuokot Tarhakylmänkukka Anemone vulgaris subps. grandis


 
 

Anemone ambigua

 


 

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Kevään iloja ja kissojen riemua

Tänään kukassa kevään iloja narsisseja, kirjopikarililjoja ja pinkki Corydalis.
 
Kissat tulossa sivun loppuun.
 



 

Tingeling


Tingeling
Fransesca's Tingeling
uppfödare Anette Lundin

Lumo JoJon Kuihua Hua

kasvattaja Terttu Meriläinen



Lumo



Lumo

 
 
Lumo

 
Lumo



Lumo


 

Valkopeippi Lamium album


Valkopeippi on monivuotinen, poltinkarvaton huulikukkaiskasvi, joka viihtyy typpipitoisilla paikoilla nokkosen tavoin. Nokkosmaiset lehdet ovat suippokärkisiä ja isohampaisia. Valkoinen kukinto on latvaosassa varren ympärillä. Valkopeippi on Etelä-Suomessa muinaistulokas ja pohjoisempana uustulokas. Rönsyllisen juurakkonsa avulla se muodostaa laajoja kasvustoja.

Kansan parissa valkopeippiä on kutsuttu peipiksi, piiskoheinäksi, sianleuaksi, toukoruohoksi ja nukulainen, nokulainen, valkopeipponen, valkopillikkeeksi. Valkopeippi on vanha lääkekasvi. Kasvin tieteellinen sukunimi Lamium tulee nielua ja kurkkua tarkoittavasta kreikan sanasta lamos, joka viitannee kukan muotoon. Lajinimi album tarkoittaa valkoista. Valkovuotoa parantava vaikutus perustui signatuuriopin eli merkkiopin mukaan valkoisiin kukkiin.

Valkopeipillä on hoidettu mm.  ihottumia, vilustumista, vatsavaivoja ja lasten finnejä. Kasvista on saatu myös keltaista väriä. Lönnrot kirjoitti valkopeipistä: “Muinaisaikaan lääkkeenä valkeanjuoksua, yskää ja rauhaisvikoja vastaan. Myös hyvä kaaliksi keväällä”.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Mukulaleinikki (Ranunculus ficaria)


Mukulaleinikki (Ranunculus ficaria) on monivuotinen, 10–30 cm korkea leinikkikasvi, joka kasvaa purojen varsilla, merenrantalehdoissa, rantaniityillä, lehtoniityillä, puistoissa ja pihoilla.   Keltaiset kukat ovat yksittäin lehtihangoissa. Lehdet ovat leveänpuikeita–kolmiomaisia, kaljuja ja kiiltäviä. Lehtihangoissa on tavallisesti pyöreitä itusilmuja. Hedelmä on karvainen pähkylä.  Mukulaleinikki lisääntyy mukuloista, myös alempien varsilehtien hankoihin kasvavista vaaleahkoista itusilmuista, joita keväiset tulvavedet kuljettavat ympäriinsä.  

Mukulaleinikki on myös koristekasvi ja viljelykarkulainen. Se on kiitollinen kevätkukkija puutarhassakin. Ennen vanhaan sitä istutettiin kilvan porvaristalojen, pappiloiden ja mahtitilallisten pihoihin jopa niin paljon, että siitä muotoutui säätyläiskotien tunnus.  Sen nuoria, pähkinältä maistuvia lehtiä on käytetty salaateissa.  Juurimukuloita uskotaan paahdetun ruoaksi tiettävästi jo pronssikaudella. Enää kasvia ei suositella käytettäväksi. Kansanomaisesti kasvia kutsuttiin maapähkinäksi. Tänä vuonna se aloitti kukintansa pääsiäisenä, mutta vasta nyt se on täydessä kukkaloistossa.

 
 

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Skopolia Scopolia carniolica



Skopolia on ruskeanpunakukkainen koisokasvi.  Sitä kasvatetaan Suomessa koristekasvina ja tavataan viljelyjäänteenä asuntojen lähellä. Kasvia on käytetty entisaikaan lääkekasvina. Sitä tiedetään kasvaneen vanhastaan Kustavissa, Forssassa ja Orivedellä. Skopolia onkin Kustavin kunnan nimikkokukka.
 
Skopolian lajinimi tulee italialaisen luonnontieteilijän professori Giovanni Antonio Scopolin (1723-1788)  mukaan. Monien koisokasvien tavoin skopolia sisältää alkaloideja, jotka annoksesta riippuen voivat olla lääkinnällisiä, hallusinogeenisiä tai myrkyllisiä. Hallusinogeenisten tuntemusten takia sitä pidettiin maagisena  keskiajan Euroopassa ja yhdistettiin noituuden kasveihin. Sitä käytettiin rauhoittavana leikkauksissa, totuuden seerumina sekä kosmetiikassa pupillien laajentamiseen  lemmonmarjan (Atropa belladonna) tavoin. Tänään sitä käytetään monissa matkapahoinvoinnin lääkkeissä ainesosana.

 
 



Scopolia carniolica on ihastuttava, vanha perinnekasvi, jota on saatavilla muutamilta taimistoilta.

 
Tässä skopolia kukkii Kustavin kirkolla omassa nimikkokunnassaan.
 
 
 
Skopolia aloitti kukintansa tänä viikonloppuna omassa pihassani.
 


 

Sunnuntain iloja puutarhassa

Lämmintä, aurinkoa ja riemullista oloa.


 


 
 
Keschan ja aurinkokylvyt.






 
 
Dharma & Keschan
 
 
 

Keltamo Chelidonium majus


Keltamo on monivuotinen unikkokasvi, jossa on oranssia maitiaisnestettä. Lehdet ovat parilehdykkäiset ja lehdykät pyöreähköt, päältä kellanvihreät ja alta siniharmaat. Kasvutapa on leveähkö ja korkeutta kasvilla on noin puoli metriä. Se kukkii koko kesän keltaisin kukin.

Keltamo on kotoisin Välimeren alueelta. Meillä se on yleinen muinaistulokas Etelä-Suomessa Vaasan korkeudelle asti ja uustulokkaana Kemin tienoille. Keltamo on vanha lääkekasvi, joka saattoi levitä maahamme munkkien mukana. Kasvijäänne tutkimuksissa sitä löytyi runsaasti 1400-luvun kerroksista lähtien Kuusiston linnanraunioista. Kustaa Vaasa mainitsee kasvin lähettämässään kirjeessään vuonna 1556, jossa hän kehottaa Viipurin varuskuntaa käyttämään keltamoa lääkkeenä. Se on keskiaikaisten linnojen, kirkkomaiden, kartanoiden ja raunioiden ilmentäjälaji, joka viihtyy myös vanhoissa puutarhoissa, kyläkivikoissa, asutuksen läheisyydessä, pensaikoissa ja lehtokallioilla.

Kasvilääkinnässä käytettiin keskiajalla erityisesti silmälääkkeenä ja kaihin hoidossa. Vanhimmat kasvijäännelöydöt on saatu Kuusiston linnan keskiaikaisista kerroksista. Maitiaisnesteellä on hoideltu pisamia, känsiä, syyliä, rakkuloita ja sienitauteja. Kasvia käytettiin myös noituudessa.


Kuva on Hollolan keskiaikaisen kivikirkon muurilta. Kukinta on kuvassa jo menemässä oli ja kasvi on osin siemenvaiheessa. Kuva on heinäkuun lopulta.


Kuva on Lammin keskiaikaisen kivikirkon muurilta. Toisin kuin lehdossa, niin muurilla kasvaessaan se pääsee kauniisti oikeuksiinsa eli erottuu paremmin. Omassa pihassani kukinta on vasta aivan nupuillaan. Lammin kuva on toukokuun lopulta.

 

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Hiirenhäntä Myosurus minimus



Hiirenhäntä Myosurus minimus on syysyksivuotinen eli ylitalvinen kulttuurihakuinen kasvi. Tyviruusukkeen lehdet ovat  miltei rihmamaiset ja pitkäruotiset. Teriö muodostuu viidestä kellanvalkeasta tai punertavasta, torvimaisesta lehdestä. Hiirenhäntä kukkii touko-kesäkuussa.  Hiirenhäntä viihtyy kedoilla, kyläkallioilla, pelloilla, kesannoilla, pelloilla, puutarhoissa, pientareilla ja saariston lintuluodoilla sekä vanhoilla kiviaidoilla,.

Hiirenhännän oletetaan olevan muinaistulokas, mutta se saattaa olla myös alkuperäinen eteläisten merenrantojen lintukallioiden kasvi. Se on taantunut viime vuosikymmeninä. Ihmisen muokkaamilta kasvupaikoilta se on löytänyt uusia kasvupaikkoja. Runsaan siementuoton avulla se voi lisääntyä nopeasti. Hiirenhännän tieteellinen nimi ”pieni hiirenhäntä” johtuu hedelmävaiheessa kasvavasta kukkapohjuksta. Kasvia on kutsuttu mm. fiilaruohoksi ja puntarheinäksi.

 



perjantai 25. huhtikuuta 2014

Jalokiurunkannus Corydalis nobilis


  Siperian Altain vuoristosta kotoisin oleva jalokiurunkannus on monivuotinen, roteva ja monivartinen unikkokasvi. Paksun juurakon avulla se muodostaa laajoja kasvustoja. Sirot lehdet ovat toistamiseen parilehdykkäisiä. Latvatertussa olevat kukat ovat keltaiset, ruskeapilkkuiset, kärjestä tummemmat. Kukinnan jälkeen kasvin maanpäälliset osat kuihtuvat virotakseen taas seuraavana kasvukautena.
Etelä-Suomessa jalokiurunkannus on yleinen vanhojen pihojen kasvi ja viljelykarkulainen. Meillä sitä on kasvatettu 1700-luvun loppupuolelta lähtien.
Kasviin liittyy jännittävä tarina, kuinka se kulkeutui aikoinaan Siperiasta meille. Carl von Linné sai jalokiurunkannuksen siemeniä pyytäessään  särkyneensydämen (Lamprocapnos spectabilis) siemeniä. Kasvin kukkiessa paljastuikin, että särkyneensydämen siemenistä kasvoikin jalokiurunkannusta. Carl von Linné  sai siemenet suomalaissyntyiseltä Erik Laxmanilta, joka oli pappi,  tutkimusmatkailija ja luonnontieteilijä. Laxman teki pääasiallisen elämäntyönsä Siperiassa. Hän keräsi Sinjaja Sopkan - vuorelta Fumaria bulbosan siemeniä, joka sai nimen Corydalis nobilis nimen myöhemmin.

Laji on tuiki tavallinen koristekasvi Varsinais-Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen kirkkotarhoissa ja paikoin Hämeessä ja Vanhan Porvoon kujien kivijaloissa. Sitä myydään valitettavan harvoin taimitarhoilla. Todennäköisesti saatavuutta selittää edellä kerrottu kasvin tarina. Sitä ei ole ulkomaisten välittäjien tarjonnassa.


Liden & Zetterlund (1997) tuovat esiin, kuinka jalokiurunkannus on yleinen Suomessa ja Ruotsissa, mutta paljon harvinaisempi Brittein saarilla ja muualla Euroopan puutarhoissa. Jalokiurunkannus aloitti kukintansa tällä viikolla Porvoossa. Pihassani kukinta alkaa vasta ensi viikolla.

 Kuva on Porvoon keskiaikaisen kirkon kirkkotorilta, vastapäisen talon kivijalasta.
 

Meillä lajin ensimmäisiä kasvupaikkoja on Taivassalon pappilan puutarha, jossa se edelleen kukkii keväisin valtoimenaan vanhan pappilarakennuksen päädyssä.  Hieman raivattuna ja hoidetumpana se pääsisi paremmin esiin. Kohde on kuitenkin elävää kulttuuriperintöä parhaimmillaan.





 

torstai 24. huhtikuuta 2014

Käenrieskat (Gagea lutea, Gagea minima )


Käenrieskat (Gagea minima, Gagea lutea)  

Pikkukäenrieska on monivuotinen, 7–15 cm korkuinen pieni liljakasvi.  Keltainen kukinto on 2–5(–7)-kukkainen sarja.  Tyvilehtiä on 1. Kukinnon tyvellä on  1(–2) tukilehteä. Hedelmä on ohutseinäinen kota. Käenrieska kasvaa ranta- ja puronvarsilehdoissa, lehtimetsissä, pensaikoissa, tuoreilla niityillä, pientareilla, pihoilla ja puistoissa. Sen erottaa muista käenrieskoista pienen kokonsa, kapeiden lehtiensä ja suippokärkisten kehälehtiensä perusteella.

Kasvin nimi kertoo osuvasti sen kukinta-ajan: kesän ensimmäisten käkien muuttaessa Suomeen äitienpäivän aikoihin pikkukäenrieskakin kukkii kauneimmillaan.  Käenrieska sulkee kukkansa yöksi ja jättää ne sadesäällä avaamatta – kukkien ulkopinta on vihertävä. Isokäenrieskan lehdet ovat leveämmät ja kukan  kehälehdet tylppiä.
Isokäenrieska

Isokäenrieska

Pikkukäenrieska
 

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Kevätpiippo Luzula pilosa


Kevätpiippo Luzula pilosa

Kevätpiippo on matalakasvuinen, monivuotinen heinä. Varsi pysty tai koheneva, ohut ja liereä. Juurakko on lyhyt, kasvutapa löyhästi mätästävä. Lehdet ovat ruodittomat, tupelliset, tuppi umpinainen. Tyvilehdet ovat vihreinä talvehtivat, lehtilapa litteä ja leveä, lehtilaita harvaan pitkäkarvainen. Hedelmä on kota. Kevätpiippo kasvaa yleisenä kangasmetsissä, lehdoissa, hakamailla, pientareilla ja rannoilla.

Kukat ovat harsuina kukintoina, tavallisesti yksittäin, kukkaperien pituus vaihtelee. Perättömät kukat ovat kaksineuvoisia, säteittäisiä, tummanruskeita. Se kukkii varhain kevätkesällä. Vaatimaton kevätpiippo ja sen kukinta jää usein huomaamatta kiiruhtajalta.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Kevättaskuruoho (Thlaspi caerulescens)


 Kevättaskuruoho (Thlaspi caerulescens) on 15-40 cm korkea sinivihreä ristikukkaiskasvi. Kukinto on aluksi tiivis, myöhemmin pitenevä latvaterttu. Pienet kukat ovat harmaanvalkoisia tai hieman punertavia ja eteläisimmässä Suomessa kukinta alkaa jo huhtikuun lopulla. Kukinta alkoi pääsiäisenä tänä vuonna. Lehdet ehytlaitaisia, tyviruusukkeessa ruodillisia, mutta varsilehdet ovat ruodittomia ja sepiviä.
 
Suomeen laji on tullut vasta 1880-luvulla heinänsiemenen mukana ja sitä tavataankin yleisesti peltojen ja teiden pientareilla ja penkoilla. Nykyään se on yleinen eteläisimmässä Suomessa, mutta yksittäisiä havaintoja on Keski-Lapista asti.