Lumoava hirssi

Rohtokalmojuuri

Rohtokalmojuuri Acorus calamus

Rohtokalmojuuri on monivuotinen, kaakkoisaasialainen kosteikkokasvi. Eurooppaan kasvin toivat 1500-luvun puolivälissä tataarit, jotka käyttivät sitä juomaveden puhdistukseen. Myöhemmin laji levisi ennen muuta lääkekasvina, sillä kasvin  sitrusmaisen tuoksuisesta juurakosta tislattiin aromaattista öljyä. Hyödyn aikakaudella 1700-luvulla rohtojuurta kalmojuurta istutettiin Suomeen. Rohtokalmojuurta tavataan harvinaisena, vakiintuneena viljelykarkulaisena Lounais-Suomen järvien, jokien ja lammikoiden matalassa rantavedessä.

Monissa maissa juurakkoa on käytetty myös oluen, viinan ja liköörien maustamiseen. Kalmojuurta on käytetty vatsavaivoihin, tartuntatauteihin, ulkoloisten torjuntaan sekä afrodisiakkina.

 

 

Pohjanruusujuuri

Pohjanruusujuuri

Rhodiola rosea

Pohjanruusujuuri on maksaruohokasvien heimoon kuuluva pohjoinen, monivuotinen ruoho. Paksun juurakon lähes mukulamaiset ja ruusun tuoksuiset suomut ovat punaruskeita. Varren möyheät lehdet ovat litteät. Vaaleankeltaiset kukat ovat latvassa puolipallomaisena viuhkona.  Miellämme tämän kasvin koristekasviksi, mutta se on meidän luonnonvarainen, rauhoitettu tunturikasvi. Itse olen ihaillut sitä Kilpisjärvellä. Ehkä useammin viljelemme punakukkaista idänruusujuurta Rhodiola kirilowii var. rubra.

Kasvin tieteellinen sukunimi tulee kreikan sanasta rhodon, joka viittaa juuren ruusuntuoksuun. Kasvin englanninkielinen nimi golden root kertoo kasvin rohtokäytöstä. Ruusujuurta käytettiin 1700-luvulla keripukin torjuntaan norjalaisten, saamelaisten ja venäläisten keskuudessa. Eskimot ja saamelaiset ovat käyttäneet ruusujuuren versoja vihanneksina ja mausteena sekä kukkia ja juuria väriaineena. Pohjolaan pohjanruusujuuren käyttö tuli ristiretkeläisten tai luostarilaitoksen mukana, ja sitä on viljelty vuosisatoja. Perimätiedon mukaan viikingit vahvistivat ruusujuurella taisteluvoimaa ja kestävyyttä.

Ruusujuuren lehdistä ja nuorista versoista tehdään teetä. Rohtona käytetään juuri, joka on vaikutukseltaan adaptogeeni. Se hidastaa kasvainten kasvua ja alentaa veren glukoosi-, kolesteroli- ja triglyseriditasoa, parantaa muistia, keskittymiskykyä, unen laatua ja mielialaa ja lievittää kipua ja päänsärkyä. Ulkoisesti lehtiä käytetään kääreinä ihovaivoihin. Ruusujuurta on saatavana kuivattuna juurena, juurijauheena, uutteena, alkoholiuutteena sekä pillereinä. Adaptogeenisena kasvina ruusujuuri ei sovi yhtäjaksoiseen käyttöön.

 

 

 

 

Sikuri

 

Sikuri

Cichorium intybus

Sikuri on monivuotinen, sikurikasveihin kuuluva karheakarvainen, maitiaisnesteellinen ruoho. Heleän vaaleansiniset mykerökukat sijaitsevat usein pareittain lehtihangoissa. Sikuri on meillä vanha viljelykasvi, jota tavataan paikoin viljelyjäänteenä sekä teiden ja rautateiden varsilla, lastauspaikoilla ja satamissa.

Suomeen sikuri saapui keskiajalla munkkien mukana korianterin, ukontulikukan, tillin ja mintun tavoin. Kansanlääkinnässä sikuria käytettiin verta puhdistavana, ulostuslääkkeenä, toonikumina sekä keltataudin ja maksavaivojen hoidossa. Sikuria viljeltiin meillä sotien aikana kahvin korvikkeeksi.

Sikuriteetä tehdään kuivatuista lehdistä ja hyvänmakuisesta juuresta. Lehdet kerätään kukinnan aikaan. Juuri kerätään kesän lopulla, pilkotaan pieniksi paloiksi ja kuivataan. Sikuriteetä käytetään ruokahaluttomuuteen, vatsa- ja suolistovaivoihin, nivelreumaan, unettomuuteen sekä alentamaan veren kolesterolitasoa. Ulkoisesti juurta ja lehtiä käytetään iho- ja silmätulehduksiin sekä alentamaan tulehduksia. Vaikuttavia aineita ovat karvas- ja parkkiaineet, fruktoosi, pektiini ja juuren sisältämä inuliini. Sikuri voi aiheuttaa allergiaa, eikä sitä suositella suurina määrinä.

Sikuri on kaunotar kukkapenkissäkin. Tuota sinisen sävyä jaksaa ihailla.

Campanula media Maariankello

Campanula media Maariankello

Helenium Autumnale-ryhmä 'Moerheim Beauty'

Jokilaaksojen matkailupuutarha

 

 

 

 

 

 

Tuoksuruuta Ruta graveolens

 

 

Tuoksuruuta kasvaa luonnonvaraisena Välimeren ja Etelä-Euroopan alueella. Se on 30–90 cm korkea, jäykkävartinen, monivuotinen ja ainavihanta puolipensas. Sinivihreät lehdet ovat aromaattisia, matalaan sahateräisiä ja 2–3 kertaa parilehdykkäisiä.  Hedelmä on kota.  Ruuta kukkii heinä-elokuussa. sinapinkeltaisin kukin. Kukinto on harsuhko viuhko

Tuoksuruuta viihtyy aurinkoisella ja lämpimällä kasvupaikalla, hyvin läpäisevässä, hiekkapitoisessa maassa. Talvisuojaus on tarpeen, mutta silti kasvi jää meillä usein lyhytikäiseksi. Kylvetään siemenistä suoraan avomaalle tai maaliskuussa potteihin tai lisätään pistokkaista.

Tuoksuruuta on vanha lääkekasvi. Sen soisi löytävän paikkansa tämänkin päivän koristetarhoissa. Se kuuluu oikeutetusti perinnekasvipihoihin. Kasvi tunnettiin ennen nimellä viiniruuta ja se mainitaan jo Naantalin luostarin yrttikirjassa. Sitä on käytetty katolisessa messussa "katumusyrttinä", josta tehdyllä kimpulla on pirskotettu vihkivettä kirkkokansan ylle.

Kasvissa on omalaatuinen haju, josta kaikki eivät pidä. Hajun sanotaan karkottavan muurahaisia kukkapenkistä. Tuoksuruuta jaetaan kahteen alalajiin: subsp. divaricata on villikanta ja subsp. hortensis on viljelty alalaji. Olen viimein löytänyt kestävän kannan puutarhaani, joka talvehtii ilman ongelmia.

 

Tällä hetkellä minulla on kolme ruutaa. Tuo heinä lienee Stipa, ostin Porvoon torilta ja myyjä osasi kertoa sen heinäksi. Wau.

 

 

 

 

Maarianohdake

 

 

Maarianohdake Silybum marianum

Maarianohdake on yksi- tai kaksivuotinen jäykkäkasvuinen asterikasvi, joka on kotoisin Välimeren alueelta. Meillä sitä tavataan satunnaiskasvina ratapihoilla ja satamissa. Kiiltävänvihreiden ja valkokirjavien lehtien reunoissa on vahvoja, teräviä, keltaisia piikkejä. Yksittäiset, sinipunaiset mykerökukinnot muodostuvat haarojen latvoihin.

Kreikankielinen silybon tarkoittaa sutia ja latinalainen sana Marianum viittaa Neitsyt Mariaan. Legendan mukaan pakomatkalla Egyptiin Neitsyt Marian Jeesus-lasta imettäessään tiputtamasta äidinmaidosta versosi maarianohdake. Toisen kertomuksen mukaan lehdille putoilleista maitopisaroista syntyi valkeaa kuviointia.

Maarianohdakkeesta käytetään kypsiä siemeniä ja versoja. Siemenistä valmistettu tee on keskieurooppalaisessa kansanlääkinnässä rohto ruoansulatusvaivoihin, sappivaivoihin, maksasairauksien kuten hepatiitin ja alkoholin liikakäytöstä johtuvan rasvamaksan hoitoon, mielialan sekä imettävien äitien yleiskunnon kohentamiseen. Kasvia käytetään myös stressin aiheuttamassa uupumuksessa ja masennuksessa sekä liian alhaisen verenpaineen hoidossa. Maarianohdaketta ei pidetä myrkyllisenä, mutta se saattaa aiheuttaa allergisia oireita asterikasveille allergisille. Siemeniä ei pidä käyttää maksasairauksien hoitoon ilman lääkärin valvontaa.

Maarianohdake on myös erittäin kaunis kukkapenkissä.

 

 

 

Lehtoakileija Aquilegia vulgaris

Lehtoakileija on monivuotinen leinikkikasvi, joka on ollut myös koriste- ja lääkekasvi. Se lienee levinnyt luostarien, aateliskartanoiden ja mahtitalojen pihoista. Sitä tavataan viljelykarkulaisena ja viljelyjäänteenä pihoilla, puistoissa, puutarhoissa ja asutuksen liepeillä. Se mainitaan Tillandzin vuonna 1683 julkaisemassa Turun seudun kasvien luettelossa.

Katolisena aikana valkokukkaista akileijaa pidettiin Pyhän Hengen symbolina, koska sen nähtiin muistuttavan valkoista kyyhkystä eli Pyhän Hengen vertauskuvaa. Akileija oli omistettu myös rakkauden ja hedelmällisyyden jumalattarelle Freyalle.

Sen löytää usein kirkkotarhojen hoitamattomilta haudoilta, kannoista ja muurien vieruksilta sinnittelemästä. Cantellin (1936) mukaan sitä on kansan keskuudessa käytetty mm. ihottumiin, naistenvaivoihin ja keltatautiin.

 

Akileija sinnittelee kannon turvin tässä kuvassa Inkoossa. Näitä kuvia minulla on paljon: kannoissa, hoitamattomilla haudoilla, kivimuurin koloissa jne. En vain voinut liittää tähän puutarhan otosta, koska se ei olisi sopinut tekstiini.

 

Maustekurkuma

Maustekurkuma Curcuma longa

Maustekurkuma on inkiväärikasveihin (Zingiberaceae) kuuluva ruohovartinen kasvi. Sen juurista saatavaa maustetta kutsutaan kurkumaksi. Kurkuma on kauniin keltaista, maultaan hyvin mietoa, miedon pippurista jauhetta. Joskus kurkumaa kutsutaan myös jaavalaiseksi keltajuureksi. Laji on erittäin koristeellinen ja näyttävä ruukussa. Meillä sitä on tarjolla kesäisin cannan ja risiinin tavoin.

 

 

 

 

Koristeellisia lääkekasveja Nukula

Nukula

Leonurus cardiaca

Nukula on monivuotinen, jäykkä, karvainen huulikukkaiskasvi. Se kasvaa Suomen etelä- ja keskiosissa vanhan asutuksen piirissä mahtitalojen pihoissa sekä joissakin keskiaikaisissa kirkkotarhoissa harvinaisena jäänteenä rohto- ja hyötykäytöstä. Vaaleanpunaiset tai valkoiset kukat ovat varren yläosassa lehtihankaisina valekiehkuroina.

Kasvin tieteellinen sukunimi Leonurus tulee latinan sanasta leo, leijona, ja kreikan sanasta oura, häntä. Lajinimi cardiaca tulee kreikan kielen sydäntä tarkoittavasta sanasta, ja viittaa kasvin käyttöön sydänrohtona. Keskiajalla yrttiä käytettiin hermostuneisuuteen ja tunnekuohuihin. Englanninkielinen nimi motherwort tulee kreikkalaisten vastasynnyttäneiden äitien ahdistuneisuutta lievittävästä käytöstä.

Rohdoksi nukulasta käytetään kuivattuja kukkalatvoja. Sitä on käytetty hermostollisiin ja toiminnallisiin sydänvaivoihin, korkeaan verenpaineeseen, kouristuksiin, kuukautiskipuihin, menopaussiin sekä kilpirauhasen liikatoiminnan hoitoon. Nukula on lievästi rauhoittava ja henkistä hyvänolontunnetta tuova. Herkkäihoisille se saattaa aiheuttaa ihotulehduksen. Suurina määrinä kasvi on haitallinen. Nukula ei sovi raskauden, imetyksen tai runsaiden kuukautisten yhteydessä käytettäväksi.

Nukula on jännä vanna perenna pihaan. Kimalaiset rakastavat sitä. Toki sitä voi kummastella kukkapenkissä tai sitten keksiä sen viehätyksen. Ei kukan tarvitse olla liljankokoinen malja, joskus vähemmän on enemmän. Enemmän historian havinaa kuin jalostajan kehitystyötä. Katso lehtiä ja niiden muotoa. Kulje Kalvolan sakastissa tai Hattulan rauniokirkon pihamaalla ja hämmästy. Tämä ylempi kuva on pihastani.

 

 

Tämä alempi kuva on Nukula Hattulan vanhalta kirkolta, jossa se saa selviytyä rikkojen seassa.

Pälkäneen rauniokirkko

Pyhän Mikaelin kirkko Pälkäne

Pälkäneen vanha kirkko sijaitsee Epaala-Kuulialan vanhassa viljelymaisemassa. Kirkon rauniot sijaitsevat Pälkäneen keskustan itäpuolella Tampere-Lahti –tien läheisyydessä. Pyhän Mikaelin kirkko rakennettiin 1400-1500 –lukujen vaihteessa. Suorakaiteenmuotoisen runkohuoneen eteläseinällä oli asehuone, pohjoispuolella sakaristo. Kirkon erityispiirteitä ovat kaksiosaiset ikkunaholvit ja ulos johtavien ovien epäkesko holvikaari. Pari-ikkunoiden kaarissa on apilanlehtikoristeet. 
 

Pääoven pielessä on koiran käpälän jälki voi viitata dominikaanimunkkeihin, joita kutsuttiin Herran koiriksi eli Domini canes.  Runkohuoneen länsipäädyn koristekomeroissa on säilynyt alkuperäisiä kalkkimaalauksia. Vanhaa kirkkoa käytettiin ruumiinavaushuoneena ja heinien säilytykseen jonkin aikaa, mutta sen jälkeen se rapistui käyttämättömänä. Kirkon puinen sisäkatto romahti myrskyssä 1800-luvun lopulla. Pälkäneen kirkonraunioita on kunnostettu useaan otteeseen viimeisen sadan vuoden aikana, ja viimeaikaisissa korjauksissa on keskitytty kirkon perustusten tukemiseen. Nykyään kohde on lailla rauhoitettu kiinteä muinaisjäännös, jonka omistaa Pälkäneen seurakunta.

 

 

 

Kiviset kuvat Ruokolahti

Kalliomaalaus Kolmiköytisienvuori Ruokolahti

Kalliomaalaus sijaitsee  Ruokolahdella Etelä-Karjalassa Etelä-Saimaan itäosissa ja kohteelle on pitkospuut. Maalaus käsittää yhden tiiviisti maalatun kohdan kalliossa, joka näkyy myös kauemmaksi järvelle. Maalauksesta saa hyvän käsityksen rannalta ja laituriltakin.

Kolmiköytisenvuoren kalliomaalaus Ruokolahdella on maamme varhaisinta taidetta, joka on syntynyt viimeisen jääkauden jälkeen. Näiden kalliomaalausten kertomukset kertovat esi-isiemme elämästä luonnon keskellä ja uskon kuvista. Ne eivät avaudu enää  meille täydellisinä, mutta voimme yrittää tulkita niitä vanhojen myyttien ja kansanrunojen avulla. Näitä kivisiä kuvia sanotaan ihmiskunnan kollektiiviseksi muistiksi siitä, mitä esi-isämme ovat halunneet kertoa ja välittää tuleville sukupolville.

Kolmiköytisenvuori on yksi helpoimpia kohteita saavuttaa ilman venettä. Esteetön kohde ei ole. Kohde on hyvin opastettu. Opastaulut kertovat kohteesta hyvin.

Ahomansikka (Fragaria vesca)

Ahomansikka (Fragaria vesca) on monivuotinen, rönsyilevä ketojen ja pientareiden ruusukasvien heimoon kuuluva ketokasvi. Se kukkii kesä-heinäkuussa valkoisin kukin ja  marjat kypsyvät heinäkuussa, mutta usein marjoja löytää vielä sieniaikaankin.  Punainen marja on oikeasti pohjushedelmä. Ahomansikka kasvaa Suomessa Lapin keskiosiin asti ahoilla, pientareilla, kedoilla, metsälaitumilla, kalliokedoilla, lehto- ja harjumetsissä. Kaskikauden lopulla laji oli runsaimmillaan, mutta on taantumassa ahojen ja hakamaiden sulkeutuessa. Ahomansikka oli ennen vanhaan tärkeä   talousmarja, jota myytiin toreilla.

 

 

Ahomansikan tieteellinen sukunimi tulee kreikan tuoksua tarkoittavasta sanasta fraga ja lajinimi latinan sanasta vescus, syötävä. Mansikan kansanomaisia nimiä ovat mansikas, mantsimarja, malla, maamansikka, metsämansikka peltomansikka ja savimansikka. Mansikan hedelmä on omistettu Venukselle ja Neitsyt Maarialle. Ahomansikalla on hoidettu vuosisatoja punatautia, kihtiä, munuaiskiviä, reumaattisia vaivoja ja ripulia. Marjoilla torjuttiin myös keripukkia.

 

 

 

 

 

Rohtona käytetään mansikan lehtiä, kukkia, hedelmän kantoja, marjoja ja juurta. Ennen kukintaa tai kukinnan jälkeen kerätyistä nuorista lehdistä tehdään mietoa ja hyväntuoksuista teetä. Lehdet sopivat hyvin teesekoitusten perusaineeksi tuoreina, kuivattuina tai hiostettuna. Niiden maku sopii yhteen maitohorsman, vadelman ja mustaherukan lehtien kanssa.

 

Ahomansikka on käytetty ruoansulatusvaivoissa, anemiassa ja turvotuksessa. Juurikeite sopii runsaan parkkiainepitoisuutensa ja limakalvoja supistavan vaikutuksensa vuoksi ripuliin, virtsatietulehdukseen sekä suuhygieniaan. Mansikan kuivia lehtiä käytetään potpurreissa eli hajustepusseissa. Nuoret lehdet maistuvat salaateissa, voileipien päällä, kastikkeissa sekä viherjauheessa.

Raasepori

 

RAASEPORIN LINNA SNAPPERTUNA TAMMISAARI

Raaseporin linna sijaitsee Tammisaaren keskustasta n. 15 km itään, pienellä rantakalliosaarella, joka on nykyisin kuroutunut mantereeseen. Linna rakennettiin Bo Joninpoika Gripin johdolla ilmeisesti 1370-luvulla. Korkeille silokallioille vaiheittain pystytetyn linnan kehämuuri on muodoltaan hevosenkenkämäinen ja yhä vaikuttavan näköinen. Varsinaiseen päälinnaan liittyy kaksi esilinnaa. Suuren pyöreän tornin rakentaminen ajoittuu 1400-luvun jälkipuolelle. Linnasaarta ympäröi paaluvarustus.

Linnan vieressä on keskiajalla ollut Tunan kauppapaikka, joka siirrettiin myöhemmin kirkonkylän maille. Raaseporin linna jäi käytöstä 1550-luvulla, jonka jälkeen se rappeutui. Entistämistyöt käynnistyivät 1800-luvun lopulla ja jatkuivat 1980-luvun lopulle asti. Raaseporin linnanrauniot on rauhoitettu muinaismuistolain perusteella. Kohde on erittäin esteellinen lukuun ottamatta alun näkymäkuvia.